Mielenterveyskuntoutus tarkoittaa palveluja, jotka tukevat mielenterveyden häiriöistä kuntoutumista ja itsenäistä selviytymistä. Kunnat järjestävät kuntoutuspalveluja henkilöille, joilla on mielenterveyshäiriön takia pitkäaikaisia vaikeuksia suoriutua arjesta. Mielenterveyskuntoutuspalveluja ovat asumispalvelut, päivätoiminta, kuntoutusohjaus, työhönvalmennus ja avotyötoiminta. Kunnilla on velvollisuus järjestää mielenterveyskuntoutusta, mikä perustuu sosiaalihuoltolakiin.
Muodot ja laajuus
Merkittävä tutkimus mielenterveyshäiriöiden yleisyydestä on Uudenkaupungin ja Kemijärven väestöä koskeva UKKI-hanke, josta on julkaistu 16 vuoden seurantatiedot. Tutkimustulosten mukaan mielenterveyden häiriöiden ikävakioitu kokonaisesiintyvyys on 27,4 % (miehillä 23,1 % ja naisilla 31,0 %). Terveys 2000 -tutkimuksen mukaan 30–64-vuotiaista työelämässä olevista noin 25 %:lla on lievää ja 2,5 %:lla vakavaa työuupumusta.
Stakesin ylläpitämän SOTKA-tietokannan mukaan vuonna 2006 oli:
17,6 perusterveydenhuollon mielenterveyden lääkärikäyntiä/1 000 asukasta 105,1 perusterveydenhuollon mielenterveyden hoitokäyntiä muilla kuin lääkäreillä /1 000 asukasta 488 masennuslääkkeistä korvausta saanutta 0–12-vuotiasta 268 psykiatrian avohoitokäyntiä /1 000 asukasta 2,8 psykiatrian laitoshoidon 13–17-vuotiasta potilasta /1 000 samanikäistä
Kunnallisen terveydenhuollon kuntoutuspalveluista ei ole kattavia tilastotietoja. Kelan etuus- ja palvelutilastojen mukaan:
Etuus, palvelujaksoja, päiviä, kuntoutujia Työkyvyttömyyseläkkeellä mielenterveyssyistä 2005 86 161 Uusia työkyvyttömyyseläkkeitä mielenterveyssyistä 2005 7 038 Sairauspäivärahajaksoja mielenterveyssyistä 2006 57 374 Sairauspäivärahapäiviä mielenterveyssyistä 2006 3 853 567 Kelan mielenterveyskuntoutujat 2006 18 193
Historia
Mielenterveystyö on muuttunut noin viimeisen 100 vuoden aikana paljon. Yleispiirteisesti mielenterveyskuntoutuksessa voi erottaa kolme merkittävästi erilaista vaihetta:
Kuntoutus vakiintuneiden hoitokäytäntöjen tukena Kuntoutus laitoshoidon alasajoon liittyvänä palveluna Kuntoutus mielenterveyden häiriöitä kokeneiden ihmisoikeutena Mielisairaalapotilaiden lukumäärä on laskettiin Suomessa ensimmäisen kerran vuonna 1867 ja toisen kerran Mielisairaskomitealle vuonna 1906. Ensimmäisen suomalaisen psykiatrian alan epidemiologisen tutkimuksen teki Martti Kaila vuonna 1942.Lehtinen 1993
Lainsäädännöllisesti ja organisatorisesti mielenterveystyö on yhdistetty muuhun terveydenhuoltoon sen jälkeen, kun erillinen mielisairaalajärjestelmä ja vuodelta 1952 peräisin oleva ja 1970-luvulla merkittävästi muutettu mielisairaslaki (1897/52) lakkautettiin mielenterveyslailla (1116/1990). Sen jälkeistä lainsäädännöllistä ja organisatorista muutosta voi arvioida vertaamalla alkuperäistä 1.1.1991 voimaan tullutta lakia nykyiseen tilanteeseen. Muutoksia on tehty erityisesti kahdessa kohdassa: Potilaan oikeuksista kirjoitettiin oma luku 4a (Potilaan perusoikeuksien rajoittaminen tahdosta riippumattoman hoidon ja tutkimuksen aikana), jossa on 11 pykälää ja Mielenterveystyön tarkastusta, valvontaa ja ohjausta koskevat pykälät Hyvin perusteellisesti suomalaisten terveyttä tutkittiin 1980-luvulla Kelan Mini-Suomi -tutkimuksessa ja sittemmin Kansanterveyslaitoksen Terveys 2000 -tutkimuksessa, joka järjestettiin koko Suomessa syksystä 2000 kevääseen 2001.
Mielenterveyskuntoutus kohosi 1990-luvun puolivälissä merkittäväksi sosiaaliseksi ongelmaksi, mikä näkyy muun muassa kuntoutusselotekojen tavassa käsitellä asiaa. Vuoden 1994 selonteossa on yhden kappaleen mittainen maininta mielenterveyshäiriöistä kärsivistä toisena suurena väliinputoajaryhmänä. Vuoden 1998 selonteossa oli kaksi kappaletta, ja sana mielenterveyskuntoutus esiintyy siinä kolmeen kertaan. Erityisesti mainittiin Euroopan sosiaalirahaston tuella toteutetut kokeilu- ja kehittämishankkeet, joiden toivottiin vakiintuvan yleisiksi käytännöiksi. Vuoden 2002 selonteossa oli sitten jo useampi sivu ja omat alakohtansa mielenterveyskuntoutuksesta sekä lasten ja nuorten psykiatrisesta kuntoutuksesta.
Syitä mielenterveyskuntoutuksen nousuun yleisen huomion kohteeksi on useita:
1990-luvun alun talouslaman myötä muodostui yleinen käsitys, että mielenterveyspotilaiden hoitotilanne alkoi muistuttaa heitteillejättöä. Mielenterveysdiagnoosit, erityisesti masennus, alkoivat yleistyä työkyvyttömyyseläkkeiden sairausperusteissa niin, että masennuksesta tuli yhtä merkittävä, jopa merkittävämpikin tekijä kuin perinteisesti olivat olleet tuki- ja liikuntaelinten sairaudet. Lasten ja nuorten syrjäytymisen lisääntymisen taustalla tulkittiin olevan perheiden lisääntynyt pahoinvointi, köyhyys ja syrjäytyminen, jotka tuovat mukanaan myös mielenterveydellisiä ongelmia. Työuupumus, työpaikka- ja koulukiusaaminen sekä suuronnettomuuksien edellyttämä henkinen hoito arvioitiin riittämättömäksi tarpeisiin nähden.
Kehittämishankkeita Skitsofrenia 1981−1987
Mielenterveystyön järjestelmällisen kehittämisen merkittäväksi alkukohdaksi voidaan nimetä vuosina 1981–1987 toteutettu kansainvälisestikin laaja Skitsofreniaprojekti. Projektin vaikutti merkittävästi hoito- ja kuntoutuskäytäntöihin, mutta myös tapaan ajatella mielisairauksista ja mielenterveystyöstä. Hankkeen loppuraporttiSkitsofreniaprojekti tiivisti näkemyksensä kuntoutuksesta tähän tapaan:
Kuntoutus on nähtävä prosessina, joka tähtää potilaan elämän laadun monipuoliseen parantamiseen ja itsetunnon vahvistamiseen. Täten hoidolla ja kuntoutuksella on monia kytkentöjä keskenään ja rajat ovat liukuvat. Kuntoutustoimenpiteiden tarve on arvioitava ja tarvittavat toimenpiteet toteutettava jo potilaiden tullessa ensi kertaa hoitoon. Kuntoutukseen kuuluu sekä potilaan henkisen tilan, sosiaalisten taitojen, ammatillisten valmiuksien että ruumiillisen tilan parantaminen. Työhön ja ammattiin suuntautuvalla kuntoutuksella on suuri merkitys, mutta sen ei tulisi olla liian ensisijaisena tavoitteena. Kuntoutus onnistuu yleensä parhaiten, kun sen lähtökohtana on kokonaisvaltaisen, myös kuntoutettavan vuorovaikutussuhteisiin ulottuvan prosessin käynnistäminen.
Itsemurhien ehkäisy 1986–1996 Itsemurhien ehkäisyprojekti ei ole suoranaisesti mielenterveyskuntoutukseen kuuluva hanke, mutta sen toimintaideologinen vaikutus masennuksen hoitoon ja kuntoutukseen on ollut erittäin merkittävä. Hankkeen käynnisti silloinen Lääkintöhallitus toukokuun alussa 1986 ja hanke päättyi vuonna 1996 viiden vuoden mittaiseen toteutusvaiheeseen, jota ohjasi Stakes. Hankkeen johtaja oli Kansanterveyslaitoksen tutkimusprofessori Jouko Lönnqvist. Hanke sai kotimaisessa ja kansainvälisessä arvioinnissa erittäin hyvän arvosanan.Lönnqvist, 2007
Pääsky 1998−2001
Sosiaali- ja terveysministeriön Pääsky-hanke (Mielenterveyttä peruspalveluissa) toteutettiin Stakesin ohjaamana vuosina 1998–2001. Hankkeen tarkoituksena oli edistää peruspalveluiden mielenterveystyötä ja tehdä ehdotuksia jatkotoimenpiteiksi peruspalveluidenhenkilöstön mielenterveystyöhön liittyvien toimintaedellytysten parantamiseksi.
Pääsky-hanke teki loppuraportissaan seuraavat kehittämis- ja jatkotoimenpide-ehdotukset:
Korkeimman paikallisen poliittisia päätöksiä tekevän elimen tulee ratkaista, miten mielenterveystyö ohjataan ja järjestetään paikallisella ja seudullisella tasolla Ihmissuhdetyön kehittämistavoitteena tulee olla asiakaslähtöisen vuoropuheluun ja kokonaisvaltaiseen ihmiskäsitykseen perustuvan toimintamallin sisäistyminen käytännön työhön Asiakaslähtöisten käytäntöjen mahdollistumiseksi johtamisesta on kehitettävä työntekijälähtöistä, työyhteisöä tukevaa sekä valtaa ja vastuuta jakavaa päämäärätietoista toimintaa Opetus-, sosiaali- ja terveystoimen tulee kehittää pysyvät ja toimivat yhteistoimintamuodot paikalliselle, alueelliselle ja kansalliselle tasolle mielenterveyden edistämiseksi ja mielenterveystyön taitojen parantamiseksi Kansalaisten ja työntekijöiden välisen vuoropuhelun edistämiseksi sekä osallisuuden ja voimaantumisen mahdollistamiseksi tulee ottaa käyttöön monitoimijaisuutta ja kansalaisosallistumista tukevia yhteistyömuotoja, kuten foorumeita, neuvostoja ja verkostoja.
Mielekäs elämä 1998−2002
Sosiaali- ja terveysministeriön Mielekäs elämä! -ohjelma toteutettiin Stakesin koordinoimana vuosina 1998–2002. Hankkeen tavoitteena oli parantaa kansalaisten mahdollisuuksia elää mielekästä elämää sekä edistää heidän suoriutumistaan hyvin yhteiskunnassa ja omissa yhteisöissään. Ohjelma teki loppuraportissaanImmonen, Kiikkala, Ahonen, 2003 seuraavat suositukset:
Hyvän mielenterveyden ja hyvinvoinnin ylläpitämiseksi on inhimillisyyden vahvistuttava yhteiskunnan kaikilla tasoilla Mielenterveyden painoarvio ja näkyvyyttä on lisättävä Mielenterveyden edistämisen näkökulman tulee sisäistyä yhteiskuntapoliittiseen päätöksentekoon Ihmisten hyvinvoinnin ja selviytymisen turvaamiseen on kiinnitettävä erityistä huomiota yhteiskunnan rakenteellisissa muutoksissa Työelämän kehittämisen suuntana tulee olla työnilon edistäminen Mielenterveyspalveluja tulee edelleen kehittää. Käyttäjälähtöisyyden on oltava sisäistettynä toimintatapana sosiaali- ja terveydenhuollon palveluissa
Pohjanmaa 2005−2014
Pohjanmaa-hanke on vuosina 2005–2014 toteutettava hyvin laaja-alainen, useita hallinnonaloja käsittävä hanke, joka koostuu yhdeksästä osahankkeesta:
Alueellisen mielenterveys- ja päihdetyön suunnitelman kehittäminen Turvallisen kehityksen, päihteettömyyden ja mielenterveyden edistäminen Kehityksen vaarantumisen, päihdeongelmien ja mielenterveyshäiriöiden ehkäisy sekä varhainen toteaminen ja puuttuminen Palveluiden toiminnallinen integrointi alueellisesti ja asiakaslähtöisyyden voimistaminen Peruspalvelujen osaaminen Työmarkkinoilla pysymisen tukeminen työterveyshuollon tuella Lasten ja nuorten erityispalveluiden seudullinen kehittäminen Aikuisten ja ikäihmisten erityispalvelujen seudullinen kehittäminen Osallisuuden edistäminen yhteisötalouden keinoin
Pohjanmaa-hanke on toiminut alkaen 1.11.2009 Välittäjä 2009 -hankkeen alaisena Etelä-Pohjanmaan osahankkeena.
Sateenvarjo 2006−2009
Sateenvarjo-projekti on Vantaan, Keravan ja Peijaksen sairaalan kehittämishanke, joka hyödyntää Vantaa Depression Study -pitkäaikaistutkimuksen tutkimusaineostoa ja -tuloksia. Kolmivuotisessa hankkeessa keskitytään seuraaviin aihealueisiin:
Häiriöiden ehkäisy ja varhaistoteaminen Seurantajärjestelmät Hoidon ja kuntoutuksen moniammatilliset yhteistyömallit Vaikuttavuustutkimus Henkilöstökoulutus
Sateenvarjo-hankkeen hoidollisena innovaationa on depressiohoitajan tehtävänkuvan ja ammatillisen käytännön kehittäminen.
MASTO 2007−2011
Sosiaali- ja terveysministeriön lokakuussa 2007 asettaman Masennuksen ehkäisyyn ja masennuksesta aiheutuvan työkyvyttömyyden vähentämiseen tähtäävän (MASTO) hankkeen tavoitteena on edistää ja tukea:
työhyvinvointia lisääviä käytäntöjä työelämässä varhaista puuttumista työssäselviytymisongelmien ilmaantuessa masennuksen hyvää hoitoa ja kuntoutusta, jotka tukevat työssä jatkamista ja työhön paluuta
Ajalle 1.11.2007–31.5.2011 asetetulle hankkeelle valittiin kansliapäällikkö Kari Välimäen johtama ohjausryhmä ja sosiaali- ja terveysministeri Liisa Hyssälän johtama koordinaatioryhmä. Hankkeen päätoiminen pääsihteeri on lääketieteen tohtori Teija Honkonen.
Kuntoutuksen kehittämisen osalta tavoitteeksi asetettiin seuraavat asiakohdat:
Tuetaan työhön paluuta osana työhyvinvointijohtamista Tiivistetään työpaikan, työterveyshuollon ja muun perusterveydenhuollon, erikoissairaanhoidon sekä eläkejärjestelmän yhteistyötä ammatillisten kuntoutusedellytysten selvittämisessä ja työhön paluun tukemisessa Huomioidaan toipilasaika työnkuvassa ja kehitetään masennuksesta toipuville soveltuvia työjärjestelyitä ja osa-aikatyömuotoja Edistetään osatyökyvyttömyyseläkkeiden käyttöä työssä jatkamisen tukemiseksi Kehitetään masennuksesta toipuvien ammatillista ja lääkinnällistä kuntoutus
Mieli-suunnitelma 2009-2015