pienoiskuva|Kardinaalien vaakunan pohjakuvio. Kardinaali on paavin myöntämä arvonimi, jonka kantajat ovat oikeutettuja valitsemaan paavin konklaavissa. Kardinaalin virka onkin toiseksi korkein arvonimi paavin jälkeen katolisessa kirkossa. Lisäksi kardinaaleilla on erityinen vastuu katolisen kirkon hallinnosta. Samoin käytännössä vain kardinaali voidaan valita paaviksi, vaikkakin periaatteessa kuka tahansa katolilainen mies voidaan kohottaa paavinistuimelle.
Osa kardinaaleista toimii korkeissa hallintoviroissa Roomassa sijaitsevan Vatikaanivaltion yhteydessä toimivissa hallintoelimissä. Heitä kutsutaan kuuriakardinaaleiksi ja kirkon keskushallintoa vanhan Rooman valtakunnan esikuvan mukaan kuuriaksi. Suurin osa kardinaaleista toimii paikallisten hiippakuntien piispoina, vaikka heilläkin on kardinaalinarvon myötä myös vastuuta kokonaiskirkon hallinnosta.
Kardinaalilla on oikeus kantaa erityisiä arvonmerkkejä, ja hänen protokollan mukainen puhuttelunsa kuuluu ”eminenssi”. Paavi vihkii (virallisesti ”luo”) uudet kardinaalit kardinaalikollegion virallisessa kokouksessa, konsistoriumissa.
Kardinaali-nimityksen tausta Nimitys kardinaali on peräisin latinan sanasta cardinalis, jonka suomennoksia ovat tärkeä, keskeinen, ja joka puolestaan on johdettu sanasta cardo, eli ovensarana. Ei ole täyttä selvyyttä siitä, miten nimitys kardinaali on alun alkaen syntynyt. Yleisimmän teorian mukaan nimitystä cardo alettiin käyttää Rooman kaupungin tai sen ympäristön pääkirkoista, jolloin kirkoista vastuussa olevia pappeja alettiin kutsua nimellä cardinalis (in cardinatus cardinalis). Myöhemmin näistä kirkoista samoin kuin eräistä Roomassa sijaitsevista vanhoista diakonialaitoksista tuli titulaarikirkkoja, joiden johtoon nimettiin muodollisesti ansioitunut pappi. Hän ei siis enää käytännössä vastannut kirkon tai diakonialaitoksen toiminnasta, vaan kyseessä oli puhdas arvonimi (tituli cardinales). Toisen teorian mukaan kardinaalinimitys on syntynyt siitä, että kyseiset papit toimivat Rooman piispan eli paavin läheisimpinä työtovereina. Koska paavi piti itseään apostoli Pietarin seuraajana ja Jeesus lupasi Pietarille taivasten valtakunnan avaimet (Matteus 16:18–20), kardinaalit katsoivat olevansa taivasten valtakunnan oven ”saranoita”.
Kyseessä on eräs katolisen kirkon vanhimmista kunnianimityksistä. Protokollaarisesti kardinaalit ovat kirkon korkeimpia viranhaltijoita heti paavin jälkeen. Nimitystä käytti ensi kertaa paavi Silvester I (314–336) – presbyteri et diaconi cardinales.
Kardinaalin koko arvonimi kuuluu: Sanctae romanae ecclesiae cardinalis (”Pyhän Rooman kirkon kardinaali”).
Historia pienoiskuva|vasen|Kardinaali Thomas Wolsey oli paitsi katolinen kardinaali, myös tärkeä vaikuttaja Englannin kuninkaan Henrik VIII:n hovissa.
Alkujaan kardinaalien tehtävissä oli vain roomalaisten pappien johtava joukko, mutta vähitellen virkoja alettiin antaa muillekin. Paaviuden keskiaikaisen historian aikana kardinaalikollegio muodostui vain noin puolesta sadasta paavin nimittämästä henkilöstä, mutta myöhemmin kardinaalien määrä alkoi kasvaa.
Kardinaalit eivät ole aina valinneet paavia. Alun perin paavin valitsi Rooman kansa, mutta keskiajalla oikeus siirrettiin vain kardinaaleille. Syynä valintajärjestelmän muuttamiseen oli muun muassa kansan oikeuden valita paavi kautta aiheutunut paaviuden latistuminen poliittiselle pelille.Ihmistä suurempi: paaviuden historia s. 8 Järjestelmän, jossa paavi nimitti kardinaalit ja kardinaalit nimittivät paavit, etuna oli se, että se varmisti paaviuden jatkuvuuden; hyvät paavit ojensivat kardinaalin hatun hyville kardinaaleille, jotka puolestaan valitsivat hyviä paaveja. Paavilla on koska tahansa oikeus korvata kardinaalikollegio millä tahansa muulla valitsemallaan elimellä.
Alun perin kenestä tahansa katolisesta saattoi tulla kardinaali. Esimerkiksi 1500-luvulla Reginald Pole oli kardinaali 18 vuotta ennen kuin hänestä tehtiin pappi. Nykyään tyypillisesti vain piispoista tehdään kardinaaleja, mutta myös pappi voidaan valita kardinaaliksi, minkä jälkeen hänet on vihittävä piispaksi.
pienoiskuva|Kardinaali Richelieu toimi sekä kardinaalina että Ranskan pääministerinä.
Uuden ajan alussa Englannin ja Ranskan monarkeilla oli kardinaaleja ministereinä – Englannissa Wolsey ja Ranskassa Richelieu ja Mazarin. He eivät olleet kardinaaleja kirkollisten meriittiensä takia, vaan koska tätä kautta kuninkaat pystyivät maksamaan ministereiden palkan kirkon rahoista.Kyseessä on nk. Cardinale delle corone (italiaksi) tai Crown-Cardinal (englanniksi) Lähde:
Paaviksi vuonna 1378 valittu Urbanus VI ei ollut ennen paaviksi tuloaan kardinaali. Tämä tapaus oli poikkeuksellinen, sillä yleensä vain kardinaali saattoi nousta paavinistuimelle. Urbanus VI:n jälkeen kaikki paavit ovatkin olleet kardinaaleja ennen nousemistaan paavinistuimelle. Periaatteessa paavin ei tarvitsisi olla kardinaali, mutta yleensä kardinaalikollegio valitsee uuden paavin kardinaalien joukosta.
Kardinaalien joukko alkoi kansainvälistyä yli maanosien rajojen vasta 1870-luvulla, jolloin silloinen paavi Pius IX luovutti kardinaalin punaisen hatun New Yorkin arkkipiispalle.Ihmistä suurempi: paaviuden historia s. 11 Vasta 1900-luvulla nimitettiin ensimmäiset eteläamerikkalaiset kardinaalit, ja kiinalaisesta tuli kardinaali ensimmäistä kertaa vasta vuonna 1946. Intialainen mies sai kardinaalin hatun ensimmäistä kertaa vuonna 1953 Pius XII:n nimittämänä ja japanilainen vuonna 1960 Johannes XXIII:n ollessa paavina. Vasta vuonna 1960 nimettiin ensimmäinen syntyperältään afrikkalainen kardinaali, Dar es Salaamin Laurean Rugambwa, jolle kardinaalin viran ojensi Johannes XXIII.
Paavi Sixtus V antoi 1586 määräyksen, jonka mukaan kardinaaleja sai olla kerrallaan nimitettyinä vain enintään seitsemänkymmentä.Ihmistä suurempi: paaviuden historia s. 9 Paavi Johannes XXIII:n aikana tämä jäsenmäärä ylitettiin ja Paavali VI:n pontifikaatin aikoihin kardinaaleja oli jo lähes kaksinkertainen määrä, kuin mitä Sixtus V:n yläraja salli. Paavali VI:n aikana tapahtuikin tärkeä käänne, sillä italialaiset kardinaalit jäivät vähemmistöön. Paavali VI uudisti muutenkin kardinaalikollegiota kieltämällä yli 80-vuotiaita kardinaaleja äänestämästä paavinvaalissa ja samalla rajoittamalla äänioikeutettujen kardinaalien määrän sataankahteenkymmeneen jäseneen.
Kardinaalien määrä on viime vuosikymmeninä kasvanut. 18. marraskuuta 2004, kardinaaleja oli 185, joista 122 oli alle 80-vuotiaita, ja he saivat osallistua paavin valintaan.Heininen s. 10
Kirkko-oikeudellinen asema pienoiskuva|vasen|Kardinaali Charles de Guisen muotokuva 1500-luvulta.
Kardinaaliksi nimitettävä on yleensä jo aikaisemmin vihitty piispaksi. Kuitenkin kardinaaliksi voidaan vihkiä myös ansioitunut pappi – yleensä tällöin on kyse teologisista ansioista. Katolisen kirkon kanoninen laki kuitenkin edellyttää, että kardinaaliksi nimitettävä pappi vihitään piispaksi. Paavi voi kuitenkin vapauttaa tästä velvollisuudesta, mikäli kardinaaliksi vihittävä näin toivoo. (Viimeinen tällainen tapaus oli saksalainen teologi Leo Scheffczyk.) Paavi ei ole velvoitettu antamaan kardinaaliksi nimittämänsä henkilön nimeä julkisuuteen, jolloin puhutaan kardinaalinimityksestä in pectore ("rinnassa"). Näin tapahtuu tavallisesti, kun kardinaali nimitetään maasta, jossa kirkkoa vainotaan.
Kardinaalin oikeudet Kardinaalilla on oikeus osallistua paavinvaaliin ja päästä paavin puheille aina halutessaan. Tämän lisäksi hänellä on tiettyjä, lähinnä seremoniallisia oikeuksia. Kardinaalilla on oikeus tulla haudatuksi omaan nimikkokirkkoonsa Roomassa, hänellä on oikeus antaa synninpäästö kaikkialla maailmassa (yleensä synninpäästöoikeus on sidottu hiippakuntaan), hän saa kantaa erityistä ”kardinaalinpurppuraista” asua (joka tosiasiassa on helakanpunainen) ja vuodesta 1630 kardinaalilla on ollut oikeus tulla puhutelluksi sanalla ”eminenssi”. Mikäli kardinaalia syytetään rikoksista kanonista lakia vastaan, häntä vastaan voidaan käydä oikeutta vain paavin omassa tuomioistuimessa. Tämä johtuu siitä, että kardinaalien katsotaan olevan maanpäällisiä tuomareita korkeammalla, ja vain paavi on heidän tuomarinsa maan päällä. Sitä paitsi hän saa itse määrätä todistajien kuulemisen paikan. Omassa titulaarikirkossaan hänellä ei ole johtoasemaa, mutta kirkon suojelijana hänellä on oikeus toimia neuvonantajana.
Kardinaalilla on myös käytännössä erityisoikeus tulla paaviksi. Vaikka kanoninen laki sallii periaatteessa kenen tahansa katolisen miehen paavinistuimelle, valitsevat kardinaalit käytännössä paaveiksi vain kardinaaleja. Sitten keskiajan lopun Urbanus VI:n kaikki paavit ovat ennen nimitystään toimineet kardinaaleina. Lisäksi nykypäivänä pidettävissä konklaaveissa eli paavinvaaleissa kardinaalit kirjoittavat ehdokkaansa äänestyslipukkeisiin, joissa lukee: "Valitsen paaviksi korkea-arvoisimman herrani, kardinaali [ehdokkaan nimi]:n"
Kardinaalien hierarkia Kardinaalien arvo on toiseksi korkein koko katolisessa kirkossa. Vain paavin katsotaan olevan arvossa kardinaalien yläpuolella. Kardinaalit sijoittuvat kirkon hierarkiassa esimerkiksi piispoja korkeammalle, vaikkakin poikkeuksena on se, että Rooman piispan – eli paavin – katsotaan olevan kardinaaleja korkea-arvoisempi.
Kardinaalien keskinäisessä hierarkiassa heidän arvoonsa vaikuttaa se, kuinka kauan he ovat toimineet kardinaalina, missä tehtävissä he toimivat ja mitä kardinaaliluokkaa he edustavat. Tällä hetkellä korkea-arvoisimmat elävät kardinaalit ovat:
Asema kardinaalien hierarkiassa Nimi Kardinaalipiispaksi nimittämisen ajankohta Nykyinen virka Kardinaaliluokka 1. Giovanni Battista Re 1. lokakuuta 2002 Kardinaalikollegion dekaani Kardinaalipiispa 2. Leonardo Sandri 28. kesäkuuta 2018 Kardinaalikollegion varadekaani Kardinaalipiispa 3. Francis Arinze 25. huhtikuuta 2005 Congregatio de Cultu Divino et Disciplina Sacramentorum -kongregaation prefekti emeritus Kardinaalipiispa 4. Tarcisio Bertone 10 toukokuuta 2008 Camerlengo emeritus Kardinaalipiispa 5. José Sairava Martins 24 helmikuuta 2009 Congregatio de Causis Sanctorumin prefekti emeritus Kardinaalipiispa 6. Béchara Pierre Raï 24. marraskuuta 2012 Kardinaalipatriarkka 7. Pietro Parolin 28. kesäkuuta 2018 Kardinaalivaltiosihteeri Kardinaalipiispa 8. Marc Ouellet 28. kesäkuuta 2018 Piispojen kongregaation prefekti Kardinaalipiispa 9. Fernando Filoni 28. kesäkuuta 2018 Kardinaalipiispa 10. Louis Raphaël I Sako 28. kesäkuuta 2018 Kardinaalipatriarkka 11. Beniamino Stella 1. toukokuuta 2020 Pappien kongregaation prefekti emeritus Kardinaalipiispa 12. Luis Antonio Gokim Tagle 1. toukokuuta 2020 Kardinaalipiispa
Kardinaalien nimittäminen pienoiskuva|vasen|Paavi Calixtus III nimittää kardinaalin virkaansa ojentamalla tälle punaisen hatun.
Oikeus nimittää kardinaalit kuuluu hallitsevalle paaville, samoin kuin myös piispojen nimittäminen.
Kardinaalin virka kuuluu yleisesti joihinkin tärkeisiin piispanistuimiin.Ihmistä suurempi: paaviuden historia s. 10 Tämä tarkoittaa sitä, että normaalisti näille piispanistuimille nimitetyt piispat saavat samalla myös kardinaalin punaisen hatun, vaikkakaan kyseessä ei ole minkäänlainen sääntö eikä kardinaalinnimitys piispannimityksen ohella ole välttämätön. Esimerkiksi Italian kaupunkien Milanon, Torinon, Firenzen, Venetsian, Palermon ja Napolin tai Saksan Kölnin, Mainzin ja Trierin kaupunkien piispanistuimiin liitetään usein myös kardinaalin virka. Paikoin käytetään termiä "potku ylöspäin", jolla tarkoitetaan henkilön siirtämistä kuuriasta jonkin suuren kaupungin piispaksi, mutta ilman virkaan yleensä liittyvää kardinaalin virkaa. Esimerkiksi paavi Pius XII nimitti Enrico Battista Montinin vuonna 1954 Milanon arkkipiispaksi ilman kardinaalin virkaa, koska tällöin Montini ei voinut enää työskennellä kuuriassa, eikä hän ilman kardinaalin virkaa voinut tavoitella seuraavan paavin aikana tärkeitä kardinaaleille varattuja virkoja.Ihmistä suurempi: paaviuden historia s. 158