pienoiskuva|Aleksanteri I:n vaakuna Aleksanteri I (23. joulukuuta (J: 12. joulukuuta) 1777 Talvipalatsi, Pietari, Venäjän keisarikunta – 1. joulukuuta (J: 19. marraskuuta) 1825 Taganrog, Venäjän keisarikunta) oli Venäjän keisari, Suomen suuriruhtinas ja Puolanmaan kuningas.
Aleksanteri nousi keisariksi vuonna 1801 isänsä Paavali I:n murhan jälkeen. Hänet oli kasvatettu isoäitinsä Katariina II:n ohjeitten mukaisesti valistusajan hengessä, mutta hän oli myös taipuvainen romantismiin ja mystiikkaan, etenkin valtakautensa loppuvaiheissa. Aleksanterin valtakaudella Venäjä hyökkäsi Suomeen ja Suomi liitettiin osaksi Venäjän keisarikuntaa. Keisari otti Suomen suuriruhtinaan arvonimen jo kesken sodan (J: 24. joulukuuta 1808 / G: 5. tammikuuta 1809), vaikka kyse oli tuolloin vielä vallatun alueen liittämisestä keisarikuntaan. Hän oli ensimmäinen Venäjän hallitsija, joka toimi Suomen suuriruhtinaana. Suomen sota päättyi rauhansopimuksella 17. syyskuuta 1809 Haminassa.
Aleksanterin johtamalla Venäjällä oli Napoleonin sotien lopulla merkittävä rooli Napoleonin kukistamisessa, ja Napoleonin sotien päätyttyä hän perusti Itävallan ja Preussin kanssa pyhän allianssin. Myös Puola liitettiin Venäjään vuonna 1815. Aleksanteri korvasi Pietari Suuren perustamat kollegiot ministeriöillä ja perusti Venäjän valtakunnanneuvoston, mutta menetti kiinnostuksensa suurempiin hallintouudistuksiin. Hänen kuolemaansa Taganrogissa vuonna 1825 liittyy sitkeä legenda, jonka mukaan keisari ei kuollutkaan vaan jatkoi elämäänsä erakkona.
Suku, nuoruus ja koulutus Suuriruhtinas Aleksandr Pavlovitš oli keisari Paavali I:n ja Sofia Dorotean (Maria Fjodorovna) vanhin lapsi ja Katariina Suuren ja Pietari III:n pojanpoika. Aleksandrin kasvatuksesta vastasi hänen isoäitinsä keisarinna Katariina II, joka oli ottanut pojan ja hänen nuoremman veljensä Konstantinin vanhemmiltaan jo sylilapsena ja he olivat hyvin läheiset, kun taas Katariinan välit poikaansa Paavaliin olivat etäiset ja jopa vihamieliset. Katariinan kerrotaan jopa suunnitelleen Aleksandrin nimeämistä seuraajakseen Paavalin sijasta.
Koulutus pienoiskuva|Nuori suuriruhtinas Aleksandr Pavlovitš, Jean-Louis Voille 1792 Katariina II:n hovin ja sveitsiläisen opettajansa, journalisti Frédéric-César de La Harpen (1754–1838) vapaa-ajattelun ilmapiiristä hän siirtyi Jean-Jacques Rousseaun ihmiskunnan evankeliumin periaatteisiin. Sotilastaitojen opettajaltaan, kenttämarsalkka Nikolai Ivanovitš Saltykovilta hän omaksui Venäjän itsevaltiuden perinteet, kun taas hänen isänsä oli inspiroinut häntä intohimollaan sotilasparaateihin ja opettanut häntä yhdistämään teoreettisen rakkauden ihmiskuntaa kohtaan ihmisten halveksumiseen käytäntöön.Phillips, Walter Alison: "Alexander I." Teoksessa: Chisholm, Hugh (toim). Encyclopædia Britannica. Vol. 1 (11th ed.). Cambridge University Press, 1911. ss. 556–559. Andrei Afanasjevitš Samborski, jonka keisarinna Katariina valitsi hänen uskonnolliseen opetukseensa, oli epätyypillinen, parraton ortodoksinen pappi. Samborski oli asunut pitkään Englannissa ja opetti Aleksandrille ja nuoremmalle veljelle Konstantinille englantia, mikä oli tuolloin hyvin harvinaista potentiaalisille venäläisille itsevaltiaille. Hänen opettajanaan vuosina 1784–1795 oli myös baltiansaksalainen diplomaatti, vapaaherra Andreas Eberhard von Budberg (1750–1812).
Ensimmäisen lastenhoitajansa rouva Gesslerin hoivissa suuriruhtinas oppi ensimmäisenä kielenään englantia. Varsinaisesti hän opiskeli ranskaksi, etenkin yleissivistäviä aineita, historiaa ja valtiotietoa, ja sotilaskasvatuksen kautta hän oppi venäjän ja saksan. Aleksanteri oli lapsena päivittäin isoäitinsä kanssa, joka itse kirjoitti pojanpoikiaan varten aapisen ja Venäjän historian oppikirjan. Sekä henkisesti että ruumiillisesti hyvin ja varhain kehittynyt Aleksanteri sai kuusivuotiaana veljensä kanssa opettajakseen Saltykovin ja samaan aikaan ranskanopettajaksi paroni Melchior Grimmin suositteleman La Harpen, josta pian tuli suuriruhtinaiden pääopettaja. Vapaasti luettava ruotsinkielinen laitos:
Aleksanteri kiintyi opettajaansa syvästi ja todisti usein myöhemminkin, että kaikki minkä hän osasi ja kaikki minkä arvoinen hän ehkä oli, oli La Harpen ansiota. La Harpen kasvatusohjelma keskittyi laajaan yleissivistykseen ja historian kautta opetettuun moraaliin ja valtio-oppiin roomalais-tasavaltalaisessa hengessä, mielivaltaa, yksinvaltaa ja maaorjuutta vastaan rehellisyyden ja oikeamielisyyden puolesta. Käytännössä tämä ohjelma suuntautui privilegioyhteiskuntaa ja siten etenkin aatelin erioikeuksia vastaan, ja näin ollen myös La Harpen myöhempi vaikutus tuli tärkeäksi.
Suhde isään ja isoäitiin pienoiskuva|Nuori suuriruhtinas Aleksandr Pavlovitš, Vladimir Borovikovski 1800 Aleksanteri joutui hankalaan tilanteeseen dominoivan isoäitinsä ja omien vanhempiensa välissä; vanhemmat saivat aluksi tavata poikiaan vain kerran viikossa. Myöhemmin Aleksanteri sai tasapainoilla Pietarissa asuvan isoäitinsä ja Hatsinan palatsissa oleskelevan kruununperillis-suuriruhtinasparin vastakkaisten mielipiteiden välillä; tämän on arveltu vaikuttaneen kielteisesti hänen luonteeseensa, vaikka se tietysti myös opetti häntä. Ikätoveriensa kanssa hän tuli hyvin toimeen fyysisen ja henkisen kehityksen jatkuessa harvinaisen suotuisasti. ”Minä ennustan, että hänellä tulee olemaan yksi suuri vaara, nimittäin naiset, he tulevat ahdistamaan häntä, sillä hänellä on ulkonäkö, joka saa kaikkiin liikettä”, keisarinna Katariina kirjoitti 12–13-vuotiaasta Aleksandrista.
Aleksandr alkoi tuntea enemmän myötätuntoa isäänsä kohtaan, ja näki vierailun isänsä tiluksilla Hatsinan palatsissa helpotuksena keisarinna Katariinan loisteliaalle hoville. He käyttivät yksinkertaisia preussilaisia armeijan univormuja hovissa suosittujen räikeiden ranskalaisten hoviasujen sijaan, joita heidän piti käyttää Katariinan luona. Vierailut tsarevitsin luona eivät sujuneet ilman vaivaa. Paavali oletti vieraittensa suorittavan sotilasharjoituksia, joita hän tyrkytti myös pojilleen Aleksandrille ja Konstantinille. Hän sai usein raivokohtauksia, jos asiat eivät menneet hänen mielensä mukaisesti. Erään sotilasäksiisin seurauksena Aleksandr menetti tykinlaukauksen vuoksi kuulonsa toisesta korvasta.Sebag-Montefiore, Simon: The Romanovs: 1613–1918. Knopf Doubleday Publishing Group, 2016. Ss. 354–357, 384
Katariinan kuolema marraskuussa 1796, ennen kuin hän ehti nimittää Aleksandrin seuraajakseen, toi hänen isänsä Paavalin valtaistuimelle. Aleksandr piti hänestä keisarina jopa vähemmän kuin isoäidistään. Hän kirjoitti, että Venäjästä oli tullut ”hullujen leikkikalu” ja että ”absoluuttinen valta häiritsee kaikkea”. On todennäköistä, että kahden itsevaltaista valtaansa väärinkäyttävän hallitsijan toiminnan näkeminen teki hänestä yhden edistyksellisimmistä keisareista 1800- ja 1900-luvuilla. Muualla maassa Paavali oli laajalti epäsuosittu. Hän syytti vaimoaan keisarinna Maria Fjodorovnaa salaliitosta tullakseen itsevaltiaaksi keisarinnaksi ja kaapatakseen vallan itselleen, kuten hänen oma äitinsä teki hänen isälleen Pietari III:lle. Hän myös epäili Aleksandria salaliitosta itseään vastaan, vaikka poika oli kieltäytynyt kaappaamasta valtaa Paavalilta.
Keisarina pienoiskuva|Venäjän valtakunnan imperiaalinen vaakuna, Venäjän keisari, Aleksanteri I Suomen suuriruhtinas ja Puolanmaan kuningas.
Nousu valtaan pienoiskuva|Moskovan Kremlin Katedraaliaukio juhlavalaistuksessa Aleksanteri I:n kruunajaisten kunniaksi syyskuussa 1801, taustalla vas. kruunajaiskirkko Uspenskin katedraali Aleksandrista tuli keisari 23. maaliskuuta 1801 isänsä Paavali I:n kuoltua, ja hänet kruunattiin keisariksi Moskovassa Uspenskin katedraalissa 15. syyskuuta samana vuonna. Hänen keisarinnansa Elisabet Aleksejevna otti kruunun vastaan mieheltään seisallaan, eikä polvistuneena, mikä oli uutta. Aleksanteri katui osallisuuttaan isänsä kuolemaan koko loppuelämänsä, vaikkei suorasti osallistunutkaan murhaan. Omien sanojensa mukaan hän oli mukana isänsä vastaisessa salaliitossa, muttei ollut tietoinen aikeesta murhata keisari, vaan kuvitteli tulevansa sijais- tai kanssahallitsijaksi isänsä rinnalle.
Aleksanteri miehitti hallintonsa lahjakkailla nuoruuden ystävillä, ja hänen työtavakseen tuli hoitaa tärkeimmät asiat harvojen luottomiestensä kautta. Ulkopolitiikassa Aleksanterin hallitsijakauden alkuvaiheen tärkein neuvonantaja oli puolalaissyntyinen Adam Jerzy Czartoryski.
Napoleonin sodat pienoiskuva|Aleksanteri I ratsailla Franz Krügerin maalaamassa muotokuvassa vuodelta 1837. Aleksanterin valtakaudella Napoleonin kasvava valta oli Euroopan maiden pääasiallisena huolenaiheena, ja Venäjä liittyi jälleen Britannian ja Itävallan rinnalle Napoleonia vastaan. Napoleon löi koalition Austerlitzin taistelussa 1805 ja voitti venäläiset uudelleen Friedlandin taistelussa 1807. Aleksanteri joutui taipumaan rauhaan, ja 1807 solmitulla Tilsitin sopimuksella hänestä tuli Napoleonin liittolainen. Pakottaakseen Ruotsin Britannian-vastaiseen saartoon hän valloitti Suomen Suomen sodassa 1808–1809. Vuonna 1812 solmittu Bukarestin rauha päätti osmanien valtakuntaa vastaan vuodesta 1806 käydyn sodan, ja Venäjä sai Bessarabian.
Venäjän–Ranskan-liitto alkoi rakoilla Napoleonin suhtautuessa epäluuloisesti Venäjän aikeisiin Bosporinsalmen ja Dardanellien suhteen, ja Aleksanteri epäili Napoleonin uudelleen perustaman puolalaisen Varsovan herttuakunnan tarkoitusta. Mannermaasulkemus ei palvellut Venäjän taloudellisia eikä inhimillisiä etuja, ja Aleksanteri sanoutui irti siitä 1810. Kesäkuussa 1812 Napoleon hyökkäsi Venäjälle 600 000 miehen Grande Arméen kanssa. Joukot marssivat Moskovaan asti, mutteivät saavuttaneet ratkaisevaa voittoa. Perääntyessään armeijassa oli jäljellä enää 30 000 miestä.
Liittolaisten kanssa ranskalaiset ajettiin takaisin Pariisiin, ja Napoleon syöstiin vallasta. Liittolaisten voiton jälkeen Aleksanteri sai maineen Euroopan pelastajana, ja hänen osuutensa oli merkittävä vuosina 1814–1815 pidetyssä Wienin kongressissa, jossa Euroopan rajat piirrettiin uudelleen.
Wienin kongressi ja pyhä allianssi pienoiskuva|Aleksanteri I, Thomas Lawrence 1814–1818 Wienin kongressin jälkeen Aleksanteri perusti Pyhän allianssin Itävallan ja Preussin kanssa, joiden johtajien kanssa hän julisti ylläpitävänsä kristillisiä arvoja Euroopassa. Allianssin takaisi Aleksanterin mukaan monarkkien kristillinen ja veljellinen yhteiselo. Samalla maat turvasivat selustansa Ranskan suuresta vallankumouksesta lähtöisin olevia huolestuttavia yksinvaltaa vastustavia ja vapautta vaativia arvoja vastaan. Liitosta tuli neliliitto Britannian myötä ja viisiliitto Ranskan liittyessä siihen vuonna 1818. Sebag-Montefiore, Simon: Romanovit, 1613–1918, 2016, s. 415
Aleksanterin perustelut hankkeelle herättivät kummastusta ja jopa pilkkaa. Niitä pidettiin mystiikkaan perustuvana hölynpölynä. Britannian lähettiläs Castlereagh jopa tiedotti hallitukselleen epäilevänsä tsaarin henkistä terveyttä. Osin tämän vuoksi Britannia pysyi paljolti syrjässä toiminnasta, mutta mannermaiset jäsenet kukistivat menestyksekkäästi perustuslaillisten kapinat Italiassa vuonna 1821 ja Espanjassa vuonna 1823.
Venäjä jatkoi laajenemistaan länteen. Wienin kongressi perusti uudelleen Puolan kuningaskunnan, jolle Aleksanteri myönsi perustuslain. Hänestä tuli Venäjän itsevaltaisen keisarin ja Suomen suuriruhtinaan (1809) aseman lisäksi myös Puolan perustuslaillinen monarkki. Aleksanteri oli järjestänyt Suomessa Porvoon valtiopäivät vuonna 1809. Vuonna 1813 Venäjä valloitti Bakun Kaukasiassa Persialta, ja Alaskakin oli jo tiukasti keisarikunnan hallussa.
Sisäiset uudistukset ja Speranskin suunnitelma pienoiskuva|Aleksanteri I, Stepan Semjonovitš Štšukin 1806