Trenton kirkolliskokous (latinaksi Concilium Tridentinum), myös Trenton konsiili tai Tridentin kirkolliskokous, oli katolisen kirkon yhdeksästoista ekumeeninen kirkolliskokous, joka pidettiin vuosina 1545–1563 Trentossa Pohjois-Italiassa. Sitä pidetään yhtenä merkittävimpänä länsimaisena kirkolliskokouksena.
Kirkolliskokous kutsuttiin koolle reaktiona protestanttiselle reformaatiolle, ja tarkoitus oli vahvistaa katolisen kirkon oppia ja rakenteita.Tridentin kirkolliskokous, Tietosanakirja. Osa 9, palsta 1792–1793. Tietosanakirja-osakeyhtiö 1917 Kirkolliskokouksen on katsottu tuoneen mukanaan kaivattuja uudistuksia, jotka koskivat papiston käyttäytymistä, kirkollista kuria, uskonnollista kasvatusta ja lähetystyötä. Kirkolliskokouksen päätökset ovat yhä keskeisiä katolisessa ajattelussa.
Tausta thumb|left|Trenton kirkolliskokousProtestanttisen reformaation katsotaan alkaneen Martti Lutherin kritisoitua anekaupan väärinkäyttöä naulaamalla 95 teesiään Wittenbergin linnankirkon oveen Saksassa, vaikkakaan hän ei vielä tuolloin pitänyt aneoppia vääränä. Anekysymyksen lisäksi hän ja muut samanmieliset alkoivat korostaa myös muita vääriksi koettuja käytäntöjä paaviudesta, kirkosta, sakramenteista, hurskauselämästä ja hartauselämästä.
Luther oli vedonnut uuteen kirkolliskokoukseen jo syksyllä 1518, mutta katolinen kirkko oli hidas vastaamaan vaatimukseen. Yhtäältä paavius osoittautui haluttomaksi kutsua koolle uutta yleistä kirkolliskokousta konsiliarismin nousun pelossa, toisaalta siksi, että Lateraanikonsiilin V kirkolliskokous (1512–1517) oli vasta päättänyt työnsä.Tanner 2025, s. 222.Heininen 2016, s. 4–5. Myös reformaattorien käytännöllinen kritiikki oli ymmärrettävää monille, mutta opillisten kysymysten vakavuus valkeni ajan myötä. Myöhäiskeskiajan kirkossa oli ilmennyt reformi- ja uudistusvaatimuksia, jotka alkoivat konkretisoitua vasta 1540-luvun jälkeen laajalti protestanttisen reformaation myötä.Tanner 2025, s. 232.
Paavi Paavali III esitti kutsun kirkolliskokoukseen Mantovaan vuonna 1537, johon Luther alkoi valmisteli Schmalkaldenin opinkohtia, mutta sota Kaarle V:n ja Ranskan välillä esti kirkolliskokouksen konkretisoitumisen. Kristikunnan rakoilevan ykseyden säilyttämistä haluava Saksan keisari Kaarle V vaati, että kirkolliskokouksen piti kokoontua saksankielisessä maailmassa, jotta sillä olisi uskottavuutta protestanttisen reformaation esittämien ongelmien ratkaisemisessa. Kompromissina Paavali III kutsui bullassaan Laetare Ierusalem (19.11.1544) kirkolliskokouksen Trentoon, jota tuolloin hallitsi keisarikunnan alainen ruhtinaspiispa.Tanner 2025, s. 232–233.Heininen 2016, s. 4–5.
Tilaisuus, istunnot ja osallistuminen Paavali III:n kutsuma kokous kesti kolmessa jaksossa 1545–1547, 1551–1552 ja 1562–1563 paavien Julius III, Marcellus II ja Paavali IV hallintojen ajan ja päättyi Pius IV:n kaudella. Kokouksen alkaessa keisarina oli Kaarle V ja sen päättyessä Ferdinand I. Läsnä oli viisi paavin kardinaalilegaattia, kolme patriarkkaa, 33 arkkipiispaa, 235 piispaa, seitsemän apottia, seitsemän luostarijärjestön johtajaa ja 160 muuta teologia. Kukaan paaveista ei osallistunut kirkolliskokoukseen henkilökohtaisesti.
Kirkkohistorian professori Norman Tannerin mukaan Trenton kirkolliskokous edusti paremmin varhaisen kirkon ekumeenisia konsiileja kuin useimpia keskiajan yleisiä konsiileja, joissa niiden tehtäväksi jäi yleisemmin hyväksyttää jo valmiiksi etukäteen huolellisesti valmistellut dekreetit eli konsiilin päätökset. Aluksi osallistuminen oli vähäistä, mutta kasvoi noin 30 lähinnä italialaisesta piispasta yli 200 piispaan. Äänivaltaisia olivat piispat, sääntökuntien kenraalit ja munkkijärjestöjen edustajat, joilla oli neuvonantajinaan ryhmä teologeja. Legaattien tehtävänä oli esitellä asiat kirkolliskokoukselle, kun taas neuvoa-antava valmistelu tapahtui teologien kokouksessa. Dekreetteihin lisättiin vanhan kirkolliskokouksen käytännön mukaisesti joukko kaanoneita, joissa kirottiin (anateema) asiasta esitetyt erilaiset harhaopit.Heininen 2016, s. 6–7.
Istuntokaudet Ensimmäisellä istuntokaudella (13.12.1545-2.6.1547; istunnot 1-10) käsiteltiin vastauksia reformaation haasteisiin, kysymyksiin Raamatun auktoriteetista sekä Raamatun ja tradition suhteesta, perisynnistä, vanhurskauttamisesta ja sakramenteista.
Kahden vuoden jälkeen kirkolliskokous keskeytettiin vuonna 1547 ruton takia, mutta avattiin uudelleen (1.5.1551-28.4.1552; istunnot 11-16) käsittelemään eukaristiaa, rippiä ja viimeistä voitelua. Tuolloin syksyllä 1551 Trentoon osallistuivat myös protestanttisten ruhtinaskuntian ja valtakunnankauppiaiden lähettiläitä, kuin myös ryhmä evankelisia teologeja Württembergistä ja Strasbourgista. Yhteistä neuvottelupohjaa ei kuitenkaan löydetty. Humanisti ja reformijohtaja Philipp Melanchton estyi osallistumaan istuntoon, sillä se keskeytettiin vuoden jälkeen saksalaisten ruhtinaiden noustessa kapinaan keisari Kaarlea vastaan ja luterilaisen armeijan lähestyessä kaupunkia.Tanner 2025, s. 233.Heininen 2016, s. 5–11.
Paavali IV ei ollut kiinnostunut kutsumaan kokousta uudelleen, mutta vuonna 1562 Pius IV aloitti kolmannen istuntokauden (8.1.1562-4.12.1563; istunnot 17-25). Sen dekreetit käsittelivät eukaristiaa, messua, pappisvihkimystä, avioliittoa, kiirastulta, pyhien avuksi huutamista, sääntökuntia, aneita ja paastoa. Mukana ei ollut saksalaisia piispoja, sillä he eivät halunneet vaarantaa Augsburgissa 1555 solmittua uskonrauhaa. Kirkolliskokouksen työ saatiin päätökseen vuonna 1563. Paavi vahvisti kirkolliskokouksen päätökset sellaisenaan 28.1.1564.Heininen 2016, s. 11.
Tavoitteet ja yleiset päätökset Vuonna 1545 koolle kutsuttu Trenton kirkolliskokous aloitti pitkän prosessin, jonka tarkoituksena oli laatia kattava vastaus protestanttien esittämille näkemyksille, vaikka reformaation johtajia, kuten Martti Lutheria ja Jean Calvinia, ei mainita nimeltä konsiilin dekreeteissä. Kirkolliskokouksen päätökset voidaan jakaa reformidekreetteihin ja oppidekreetteihin. Keisari halusi kirkolliskokouksen aloittavan kirkkoreformin, mutta Roomassa kirkolliskokouksen nähtiin olevan ensisijaisesti oppikysymysten ratkaisija, jonka jälkeen voitiin käsitellä käytännön uudistustyötä. Lopulta ensimmäisellä istuntokaudella syntyivät tärkeimmät opilliset ratkaisut, kun taas perusteelliset reformidekreetit julkaistiin vasta kolmannen istuntokauden lopulla.Heininen 2016, s. 7.
Vanhurskauttamisoppi Yksi kirkolliskokouksen tärkeimmistä aiheista oli vanhurskauttamisoppi. Historioitsija ja teologi Alister McGrathin mukaan Trenton kirkolliskokouksen kritiikki protestanttista vanhurskauttamisoppia vastaan keskittyi neljään pääkohtaan:McGrath 2017, s. 341–344.
vanhurskauttamisen luonne (engl. the nature of justification) vanhurskauttavan vanhurskauden luonne (engl. the nature of justifying righteousness) vanhurskauttavan uskon luonne (engl. the nature of justifying faith) pelastusvarmuus.
Kirkolliskokous vahvisti sekä uskon että hyvien tekojen tarpeellisuutta ja ihmisen vapaan tahdon roolia, mutta korosti Jumalan aloitetta vanhurskauttamisprosessissa. 6. istunnon päätöksissä vahvistettiin, että jo vanhurskautetut voivat kasvaa pyhyydessä ja ystävyydessä Jumalan kanssa.Tridentinum, s. 50, 55–56.
McGrathin mukaan Lutherin vanhurskauttamisopin hylkääminen liittyi termin ”vanhurskauttaminen” merkityksen epäselvyyteen. Kirkolliskokouksen edustajat olivat huolissaan siitä, että joku voisi uskoa voivansa tulla vanhurskautetuksi uskon kautta ilman, että tarvitsisi olla kuuliainen tai uudistua hengellisesti. Kirkolliskokous tulkitsi ”vanhurskauttamisen” tarkoittavan sekä kristillisen elämän alkua että sen jatkumista ja kasvua, ja uskoi Lutherin ehdottavan, että pelkkä luottamus Jumalaan ilman vaatimusta uudistumisesta olisi koko kristillisen elämän perusta. McGrathin mukaan Luther itse ei uskonut juuri tällaiseen käsitykseen, vaan korosti että hyvät työt seuraavat eivätkä saa aikaan vanhurskauttamista. Trenton kirkolliskokous oli valmis myöntämään, että kristillinen elämä alkoi uskon kautta, mikä oli hyvin lähellä Lutherin kantaa.McGrath 2017, s. 343.
Raamattu ja traditio Trenton kirkolliskokous julisti, että Raamattua ei voida pitää ainoana ilmoituksen lähteenä. Se tulkitsi, että sekä Raamattua että traditiota on pidettävä saman Pyhän Hengen innoittamina ja saman katolisen kirkon suojelemina ja välittäminä.McGrath 2017, s. 125. Sen 4. istunnossa vuonna 1546 tuomittiin reformaattoreiden yksinomainen Raamattuun nojautuminen, ja kirkolliskokous korosti tehtäväkseen säilyttää ”kirkossa puhtaana se Evankeliumi, joka profeettojen kautta oli luvattu Pyhissä kirjoituksissa” ja ”kirjoittamattomissa traditioissa”. Vatikaanin toinen kirkolliskokous (1962–1965) muutti hienovaraisesti tätä lähestymistapaa ja ymmärsi ”tradition” ”pyhien kirjoitusten perinteisenä tulkintana”.
Vastauksena reformaattorien väitteelle, että vain hepreankieliseen Raamattuun eli Tanakiin kuuluneet kirjoitukset olivat osa Pyhien Kirjoitusten kaanonia, Trenton kirkolliskokous vahvisti vuonna 1546 deuterokanoniset kirjat osaksi kaanonia. Alister McGrathin mukaan jako Vanhan testamentin ja deuterokanonisten kirjojen välillä ei ollut aikakautenaan merkittävä, vaan 1500-luvun teologisissa keskusteluissa ongelmakohta liittyi kysymykseen kuolleiden puolesta rukoilemiseen. Esimerkiksi makkabilaiskirjat rohkaisevat tähän käytäntöön, jota protestantit eivät olleet valmiina hyväksymään.McGrath 2017, s. 107.
Sakramentit ja kirkko Dekreettejä oli jokaisesta seitsemästä sakramentista: kasteesta, vahvistuksesta, parannuksesta, eukaristiasta, viimeisestä voitelusta, avioliitosta ja vihkimyksestä.Tanner 2025, s. 235. Trenton kirkolliskokous vahvisti roomalaiskatolisen kirkon perinteisen opetuksen sakramenttien lukumäärästä ja luonteesta ja puolusti voimakkaasti ”transsubstantiaation” käsitettä protestanttiselta kritiikiltä.McGrath 2017, s. 51, 389. Kuten Lateraani IV:n kirkolliskokouksessa, muita sopivia ilmauksia eukaristiasta ei kuitenkaan suljettu pois. Vaikka monet reformaattorit tulkitsivat sakramentit merkiksi armosta, mutta eivät armon syyksi, Trenton kirkolliskokous puolusti voimakkaasti ajatusta, että sakramentit antavat ja välittävät armon (pikemmin kuin ”aiheuttavat” armon).
Protestanttiset kirjoittajat, kuten Martin Bucer ja Jean Calvin, väittivät, että kirkkoa ei pidä määritellä institutionaalisesti, vaan Jumalan sanan saarnaamisen ja sakramenttien oikean hallinnoinnin perusteella. Vastauksena Trenton kirkolliskokous korosti kirkon historiallista ja institutionaalista merkitystä ja väitti, että protestantit olivat asettaneet itsensä kirkon ulkopuolelle. Kirkko oli jumalallisesti määrätty ja perustettu yhteisö, eikä pelastus ollut mahdollista sen rajojen ulkopuolella.McGrath 2017, s. 51.
Muut päätökset Kirkolliskokouksessa kanonisoitiin myös latinankielisen messun virallinen muoto ja määrättiin sillä korvattavaksi paikalliset muunnelmat. Muut reformidekreetit koskivat esimerkiksi avioliittoa koskevia lakeja, hiippakuntapapistoa ja sääntökuntia.Tanner 2025, s. 236. 23. istunnon dekreetti vuodelta 1563 sisälsi hiippakuntapappeja koskevia akateemisia ja uskonnollisia koulutukseen liittyviä vaatimuksia ja parannuksia.23. istunto, 18. kaanon, 1563. Tridentinum, s. 175–176. Seurauksena olivat pappisseminaarien perustamiset ja uudet sääntökunnat, kuten Jeesuksen seura eli jesuiitat.Tanner 2025, s. 237.